Kello tosiaan on 1:15 eikä väsytä tippaakaan. Huomenna pitäisi käydä sossussa viemässä tiliote ja sähkölasku jotta saisin huhtikuulle rahaa.
Tällä hetkellä talouteni koostuu kelan kuntoutusrahasta, L:n naurettavan pienestä sotilasavustuksesta ja sossun rahoista. Olin viime vuoden loppuun saakka sairaslomalla ja tammikuusta alkoi aikani taas opiskelijana, tosin erittäin joustavasti ja omaan tahtiin. Opintoja olisi noin puolen vuoden edestä, johon sisältyy opinnäytetyö ja 2½ jakson mittaisesta työssäoppimisesta. Tammikuussa oli palaveri koululla opintojen erityiskoordinaattorin kanssa, saisin opiskella kotona omaan tahtiin netistä löytyvän materiaalin kanssa. Tähän mennessä enpä ole avannut koko sivua kun ahdistaa niin paljon.. Saa nähdä valmistunko ollenkaan.
Ylihuomenna olisi lähtö. L kysyi armeijassa joltain ylemmältään olisiko mahdollista lähteä torstaina aikasemmin ja sai luvan lähteä klo 10 aamulla. Kahdeksitoista pitää olla sairaalassa joten ehditään melko hyvin. Viimeksi kun olin siellä, eräs mieshoitaja tuli saapumiseni jälkeen huoneeseeni juttelemaan ja muistan elävästi kun hän sanoi: "Sulla ei sitten kerrasta parantuminen lähtenyt käyntiin." Siis ihan myötätuntoisesti, mutta silti en pysty olemaan miettimättä tilannetta nyt. Menen taas sinne, seitsemän kuukauden jälkeen, hän varmasti muistaa mut vielä. Mitä hän ajattelee musta? Ahdistaa.
Tiedostan sen, yksi mun suurimmista ongelmista on ajatteleminen mitä muut ajattelee musta. Ja yleensä totean että kukaan ei pidä musta. Olen tätä terapiassa käynyt läpi mutta eihän ne ajatukset heti muutu.
Huomenna pitäisi myös pakata ja nähdä yhtä kaveria. Taidampa mennä ottamaan Ketipinorin ja Mirtazapiinin huiviin ja unten maille.
Moro!
Mulla on toi ihan sama ongelma. Siis se, että ajattelen, ettei muut pidä musta ja että ne mielessään haukkuu mua... ja koska mun toinen ongelma on se, että mun pitäis miellyttää kaikkia, niin toi yhtälö ei oikein taho toimia... Pää vaan hajoo entistä enemmän. :D
VastaaPoista